Brandstationen i Backa

Backan sisäänkäynnin pieni palokioski ei ole kummoinen paloasema, jossa on nykyajan mitat, mutta kun rakennus rakennettiin 1920-luvun alussa, ei ollut muuta tekemistä.

Vuonna 1923 vahvistettiin uusi palolaki, jonka mukaan jokaisella kaupungilla olisi oma tulivoima, joka koostuisi sekä palkatusta ammatista (ensimmäisistä kokopäiväisistä palomiehistä) että vapaaehtoisesta porvarillisesta palokunnasta. Jälkimmäisessä tapauksessa kaikki 20-50-vuotiaat miehet otettaisiin tarvittaessa palvelukseen, mitä voitaisiin verrata nykypäivän siviilivelvollisuuteen osana puolustusta. Maaseudulla vaatimukset eivät kuitenkaan olleet yhtä suuria, vaikka olisikin annettu palontorjuntaohjeita. Tämä riippui väestöstä, tehtaiden määrästä ja paloriskin määrästä. Mitä enemmän riskejä, sitä enemmän huomiota kiinnitetään ennaltaehkäiseviin palovoimaan. Monissa tapauksissa maaseudun asukkaat organisoitiin samalla tavalla kuin porvarit ja ihmisiä autettiin poltettaessa. Backan paloasemalle annettiin valan muoto ja se varustettiin paloruiskulla, vesipumpulla ja kaikella tarvittavalla palon sammuttamiseen. Kun hälytys meni, voi vain olettaa, että ihmiset pudottivat kaiken mitä heillä oli käsissään kiirehtiä paloasemalle ja tuoda kaiken tarvittavan. 1920-luvulla se oli vielä harvinaista sisävesihanojen kanssa ja monet menivät edelleen pihalle hakemaan vettä kaivosta. Se vaikeutti palonsammutusta ja asetti suuria vaatimuksia sammuttajille. Kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin, vuonna 1944, päivitetty palonsammutusryhmä asetti korkeampia vaatimuksia turvalliselle palontorjunta- ja ruumiille, jotka muodostettiin myös maaseutualueilla, joiden tehtävänä oli työskennellä ennalta ehkäisevästi ja vähentää tulipalojen riskiä. Lisäksi asetettiin rakennuksen tai muun laitoksen omistajalle vaatimuksia hankkia ja ylläpitää tarvittavia palo- ja pelastusvälineitä sekä ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin tulipalojen ehkäisemiseksi ja torjumiseksi.